Kello on varttia vaille viisi iltapäivällä. Vedän ylleni punaisen Walapais-takkini. Tyttäreni on jo sonnustautunut urheiluasuunsa. Olemme valmiit lähtemään. On sunnuntai - on pelipäivä.
Vartin kuluttua kurvaamme Myyrmäen urheilupuiston parkkipaikalle. Tytär kaivaa takakontista ison varustekassinsa ja mailansa, ja suuntaamme yhdessä kohti jäähallin pääovea. Nyt olemme vielä iskä ja tytär, mutta kohta olen myös jotain muuta; kohta olen lisäksi hänen ringettehuoltajansa - kuten myös muiden ”Walapais-tyttärieni”. Olen etuoikeutettu.
Tyttöjä soljuu pukukoppiin tasaisena virtana raahaten perässään sen kokoisia varustekasseja, joihin he mahtuisivat sisustamaan itselleen tilavan kaksion. Jokainen löytää tämänpäiväisen oman paikkansa, ja kohta iloinen puheensorina täyttää ilman. Paljon hymyileviä suita ja ilosta välkehtiviä silmäpareja. Huippuporukka!
Tytöt lähtevät verryttelemään, ja huoltajalla on hetkinen aikaa yläkerran kahviossa muiden toimihenkilöiden ja vanhempien seurassa iltapäivän kofeiiniannosta nauttien. Onko joukkueessa viimehetken poisjääntejä? Onhan tarvittava määrä toimitsijoita tulossa paikalle? Kuinka on viikonloppu sujunut? ”On se säitä pidellyt!”, totean ylpeänä kehittyneistä small-talk-taidoistani.
Pelin alkuun on vielä yli puoli tuntia, kun kuljen kaukalon vierustaa kohti seuran verkkokoppeja, ja pysähdyn hetkeksi katsomaan nuorimpien tähtiemme harjoituksia; F-juniorit toisessa päässä kenttää ja luistelukoululaiset toisessa. Intoa ja vauhtia riittää! Kentän molemmissa päissä.
Verkkokopista löytyvät joukkueen varustepakki, ensiapulaukku ja vesipullot. Pakki ja laukku vaihtopenkin päähän ja vesipullot vesipisteelle. Verkkokopista vielä kotipelipakki, joka sisältää kaiken pelin toimitsijoiden tarvitseman. Vesipullot täyteen ja riviin vaihtopenkin selustalle valmiiksi peliä varten. Melkein kuin se elokuvan ”Juomahemmo”!
Astun sisälle pukukoppiin, kun tytöt jo odottavat varusteet päällä luistinten nauhojen kiristystä. Kierrän tytöltä toiselle, ja kiristän nauhat kunkin haluamalla tavalla. Enää en tarvitse ohjeita – kahden ja puolen vuoden huoltajapestin aikana jokaisen luistinparin erityistarpeet ja toiveet ovat jo tulleet tutuiksi.
Pukukopissa pauhaava musiikki hiljennetään ja valmentajat alkavat käydä läpi kokoonpanoja sekä viimeisiä pelikuvioita ja ohjeita. Tytöt kuuntelevat kukin omalla tavallaan keskittyen. Lopuksi se tuttu kysymys: ”Mikä olikaan tänään pelissä tärkeintä?”, ja siihen se tuttu vastaus: ”Nautitaan, ja pidetään hauskaa!”
Jännitys alkaa tiivistyä – niin tytöillä kuin huoltajallakin. Perhoset talvehtivat vatsassa – pelipäivinä ne sitten taas heräävät hetkeksi. Annan niiden liihotella sisälläni, mutta yritän vaikuttaa rauhalliselta – olenhan kuitenkin se super-cool huoltaja.
Jäänhoitokone tekee jäällä viimeistä kierrostaan. Tytöt ja toimihenkilöt kokoontuvat rinkiin pukukopin ovelle, ja joukkueen kapteenin komennosta ilmoille kajahtaa ”WALAPAIS!”
Tytöt siirtyvät jäälle alkulämmittelyyn, ja hallin taustamusiikin soidessa kuuluttaja toivottaa kaikki tervetulleiksi illan otteluun ja käy läpi joukkueiden kokoonpanot. Jokaisen nimen kohdalla tunnen isällistä ylpeyttä. Vierasjoukkueen kapteenisto käy kättelemässä meidät toimihenkilöt, ja tsempit toivotetaan puolin ja toisin. Tytöt kokoontuvat rinkiin maalivahdin ympärille, ja vielä kerran hallissa kajahtaa ”WALAPAIS!”
Ottelu voi alkaa.
Jukka Kaitila
Kirjoittaja on D-joukkueen pelaajan isä ja itseään tähtihuoltajaksi tituleeraava joukkueen toimihenkilö, sekä seuran varustevastaava, joka tässä tekstissä törkeästi sivuutti kokonaan huoltajakollegansa olemassaolon, ja varasti kaiken kunnian itsellensä.