Walapaisin naisten harrastejoukkueella on pitkään ollut yksi tavoite ylitse muiden; ringeten kuuluu olla hauskaa. Viime vuosina aluesarjassa varsinaista pelimenestystä ei ole juurikaan tullut, mutta eipä sillä ole meille ollut niin väliäkään. Tärkeintä on, että jäähallille on mukava tulla. Näistä syistä johtuen, vuotuisesta TIPA Open -turnauksesta on muodostunut meille kauden päätapahtuma. Turnauksen järjestäjillä on nimittäin hyvin samanlaiset arvot kuin meillä.
Tänäkin vuonna turnausmatkamme alkoi jo perjantaina, kun puolen tusinaa autoa lähti pääkaupunkiseudulta kohti Imatraa, päämääränä Holiday Club Saimaa. Varsinainen turnaus alkoi vasta lauantaina, joten perjantaina ei tarvinnut vielä peleistä huolehtia. Söimme hyvin, rentouduimme hotellilla ja jotkut aktiiviset kävivät vielä kylpylässäkin.
Meillä kävi tänä vuonna tuuri aikataulujen suhteen. Ensimmäinen peli oli vasta puolen päivän aikaan. Saatiin siis nukkua pitkään. Pelaaminen TIPA-turnauksessa on aina vähän mielenkiintoista. Pelit ovat lyhyitä, 30 sekunnin hyökkäyskelloa ei ole ja maalivahdin alue on huomattavasti pienempi kuin normaalisti. Omaa maalivahtiamme tästä kovasti varoittelimme ennen ensimmäistä peliä. Varoitukset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Maalivahtimme Josun, Josun Hasek-tyyliset lumienkelit ja ihmepelastukset saivat meidät pohtimaan, josko Myyrmäessäkin voisi vähän pienentää maalivahdin aluetta.
Turnauksesta löytyi muitakin erikoisuuksia. Kuuluttajat vaihtoivat välillä kieltä leveäksi ameriikan englanniksi ja keksivät pelaajille lempinimiä pelien edetessä. Jäähyaitiosta sai virvokkeita, jos sinne sattui oikeaan aikaan. Pelien alussa pelaajia seisoskeli paidan väriin katsomatta pienissä porukoissa vaihtelemassa kuulumisia. Koska monella meistä pelivuosia on jo takana toistakymmentä, niin kavereita löytyy paljon muistakin joukkueista.
Läpi turnauksen jäällä vallitsi rento ja iloinen tunnelma, huolimatta siitä miltä tulostaululla näytti. Pelien välillä makoiltiin kopissa, tankattiin seuraavaa peliä varten ja nautittiin kevätauringosta ulkona. Kaiken kaikkiaan meininki oli hyvin samanlaista hengailua, kun uran ensimmäisissä junnuturnauksissa melkein 20 vuotta sitten. Onneksi jotkut asiat eivät koskaan muutu.
Turnausohjelma rakentui tänä vuonna niin, että sijoitukseen vaikutti pitkälti se, voittaako oikeat pelit. Meidän kohdallamme homma meni juurikin näin. Kaksi ensimmäistä ottelua hävisimme tiukan taistelun jälkeen. Peli kulki hyvin, mutta maalinteko ei onnistunut. Kolmannessa pelissä sitten maalihanat aukesivat ja otimme Helsinki Ringetestä huikean 4-1 voiton. Tämä johdatti meidät suoraan finaaliin. Finaalissa jouduimme taipumaan Tikkakoskelle. Saimme silti onnitella itseämme siitä, että teimme finaalistakin kunnon pelin. Turnauksen voittopokaali matkasi tällä kertaa Keski-Suomeen. Onnittelut Tikalle! Itse pääsin pokkaamaan turnauksen pelaajapalkinnon – en suinkaan pelisuorituksista, vaan turnauksen hienoimmista leteistä.
Kun pelit oli pelattu, suuntasimme joukolla kohti kylpylää. Pitkän pelipäivän jälkeen energiaa ei tällä kertaa riittänyt liukumäkiin, vaan valitsimme porealtaissa lillumisen. Se huono puoli finaaliin pääsyssä on, että kylpyläaika jää aina vähän lyhyeksi. Toisaalta ringetteä Imatralle mentiinkin pelaamaan.
Kylpylästä lähdettiin pikaisten valmistautumisten jälkeen hotellin ravintolaan. Hyvin ansaittujen burgereiden äärellä nostimme lasimme hyvälle turnaukselle, hienolle kaudelle ja ennen kaikkea maailman parhaalle Walapaisin Naisten Harrastejoukkueelle. Porukassamme pelaajien ikähaitari vaihtelee 20-40 vuoden välillä. Porukasta löytyy opiskelijoita, perheenäitejä, opettajia, vartijoita, myyjiä ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki jakavat kuitenkin yhden ja saman mielipiteen: Ringette on hieno laji.
Iina Eklund Kirjoittaja on Naisten harrastejoukkueen pelaaja, jonka letit herättävät ihastusta pelikentän lisäksi myös jäähallin käytävillä.