Sitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta omaa pelipaitaa pukiessa huolet ja murheet unohtuvat. Kun pelipaita on taputeltu päälle ja hihat oikaistu, olen valmis. Valmis antamaan itsestäni kaiken joukkueeni eteen. Torjumaan kiekot tai rinkulat. Valmis kannustamaan. Tehtäväni on yksinkertaisuudessaan estää vastustajan maalinteko ja kierolla tavalla estää heitä onnistumasta.
Kahden viimeisen kauden aikana tunnen ottaneeni suurimman harppauksen maalivahtiurallani. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, matka menestykseen lähti uskosta omaan tekemiseen. Hyvä itsetunto on tärkeä voimavara kaikilla elämänalueilla, myös pelikentällä. Ei se luottamus kasva, jos talloo pitkin pohjamutia. Jos mieli ei ole pelissä ja itseluottamus horjuu, on pelivirettä vaikea pitää yllä. Koen henkisen kestävyyden olevan yllättävän iso osa oman ja myös muun joukkueen onnistumista.
Toinen tärkeä tekijä omassa kehityksessä on ollut joukkue, jossa on saanut turvassa epäonnistua ja kokea huonotkin päivät. Joukkue, jossa onnistutaan yhdessä ja luodaan mahdollisuudet menestyä yhdessä. Jääkiekko ja ringette eivät ole yksilölajeja. Joukkueen välinen luottamus luodaan kaukalossa sekä sen ulkopuolella. Jokaisen pelaajan yksilösuoritus nivoutuu vahvassa, aidossa joukkueessa saumattomasti yhteen, ilman sooloilua.
Maalivahtina olemisessa hienous lienee vastuussa ja torjuntatyöskentelyn monipuolisuudessa. Jos pelaa hyvin, voi auttaa oman joukkueensa voittoon. Minua kiehtoo olla eräänlaisessa ratkaisijan asemassa. Vahvuuksikseni sanoisin varmuuden ja rauhallisuuden kentällä ja peleissä. Kehitettävää löytyy fyysisellä puolella ja räjähtävyydessä, onneksi niitä voi treenata.
Itsensä ylittämisen tunne on urheilussa niin hitsin motivoivaa. Kun tunnen, että osaan sijoittua maalissa oikein. Saan laukaukset kiinni ja venytän jalkaani sen extrasentin, joka on torjunnan kannalta oleellinen. Olen oppinut kanavoimaan kilpailuhenkisyyttäni ja löydän rauhan tolppien välistä, vaikka se koetteleekin toisinaan paineensietokykyä oikein urakalla.
Aina silloin tällöin pelin jälkeen on vaikea rentoutua ja nollata mieli, mikäli takana on tappio – mitä tiukempi, sitä enemmän se saattaa jäädä kaihertamaan. Jollain mystisellä tavalla osaan pelikentällä olla itse rauhallisuus, mutta kotimatkalla ja vielä kotonakin ärräpäät sinkoilevat. Epäonnistuminen hajottaa, mutta kuten olen aikaisemmin tännekin kirjoittanut, täytyy osata antaa olla ja jatkaa eteenpäin.
Jokainen peli on kuin uusi lähtöasetelma. Matka maaliviivalle ei ole milloinkaan samanlainen. Se saattaa sisältää uusintalähtöjä, joista jokaiseen täytyy suhtautua periksiantamattomalla asenteella. Haluan pystyä enempiin asioihin. Se on hurmiollista, kun päätössummeri sinetöi voiton omalle joukkueelle. Se yhteenkuuluvuuden tunne, joka yhdistää yhdessä onnistuneen joukkueen. Taputellaan toista olalle ja halataan riemuntunteen täyttämänä – minä onnistuin, sinä onnistuit, me onnistuimme.
Haluan viedä joka peliin Tällä kertaa onnistun –maalivahdin mindsettini. Jos en onnistu, niin opin. Haluan tulla paremmaksi urheilijaksi, paremmaksi maalivahdiksi, joka päivä.
Tanja Kannisto Kirjoittaja on paitsi Walapaisin N-joukkueen maalivahti, niin myös ringetterinkuloita ja kiekkoja torjuva väsymätön fiilistelijä. Tanja julkaisee omaa blogiaan osoitteessa www.duurimatkalla.fi. Teksti on alun perin julkaistu duurimatkalla-blogissa marraskuussa 2020.
Comments