Walapais Old Stars -joukkueen Sarinah "Santtu" Oey keräsi pelikavereidensa ajatuksia teemalla "Mitä ringette on sinulle opettanut ja mitä olet siltä saanut?" Tähän kyselyyn vastasivat: Jossu, Santtu, Markka, Jasu, Krista, Zero, Lite, Meku, Tiina K., Stigu ja Bepa.
Kasvamista hyvässä yhteisössä
Miten hienon harrastuksen parissa sitä onkaan nuoruusvuosia saanut viettää. Nyt jälkeenpäin on ymmärtänyt tämän harrastuksen todellisen arvon. Määrätietoinen ja sinnikäs harjoittelu, turnausmatkat kotimaassa ja ulkomailla, yhteisöllisyys ja joukkuekavereiden kanssa vietetty aika, miten hienoja muistoja näistä onkaan jäänyt.
Onnistumiset ja epäonnistumiset ja kaikki ne elämykset ja kokemukset, joita on tuossa elämänjaksossa saanut kokea, ovat tuoneet sellaista lisäarvoa nuoruusvuosiin, jota ei voi sanoin kuvata, ne tuntee sydämessään! Stigu kohdistaa kirjoituksensa pelikavereilleen: "Olen kiitollinen arvoista ja asenteesta elämää, terveyttä, fyysistä ja psyykkistä kykyä ajatellen. Kuka tai mitä olisinkaan ilman ringeten ja joukkueideni saamia kokemuksia, elämyksiä ja haasteita ja kunniaa olla The Pelaaja. Näen silmissäni ne haastavat, kasvattavat tilanteet niin pelaajana, valmentajana ja kunnian hetket voittajina ja onnistujina. Laulun sanat ”me ollaan me” on vaan niin ringetteen ja joukkuepelaamiseen kuuluva yhteyden tunne, jota en ole kadottanut enkä kadota. Kiitos juuri Sinulle, olet yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä!"
Yhteisöllisyyden voima
Ringeten harrastamisella on ollut merkittävä rooli Walapais Old Stars -joukkueessa pelanneiden arvomaailmaan, elämään ja kasvuun ihmisenä. On opittu joukkuepelin kautta ottamaan huomioon toiset ja huomaamaan, että jokaisen yksilön roolilla on elämässä tärkeä osa onnistuneessa kokonaisuudessa. Tästä on ollut hyötyä niin joukkuelajeissa kuin työelämässä, yhteisöllisyyden voimaa onnistumisten ja epäonnistumisten hetkinä. Jasu, Santtu ja Krista korostavat joukkuelajin harrastamisen opettaneen erityisesti stressinsietokykyä ja pettymysten käsittelyä.
Näin jälkeen päin pelaajat ovat myös oppineet arvostamaan sitä vapaaehtoistyön määrää, jota Walapaisin seuratoiminnan ja ylipäänsä ringeten harrastustoiminnan mahdollistaminen on vaatinut seura-aktiiveilta. Tiina mainitsee tämän yhdeksi syyksi siihen, miksi itsekin tekee nykyään vapaaehtoistyötä omien lastensa hyväksi.
Meku kuvailee vastauksessaan, miten paljon joukkuelajin harrastaminen on "opettanut luovuutta, sitkeyttä ja erilaisia taitoja, kun on hoidettu seuran tai joukkueen asioita kentän ulkopuolella". Meku on myös aina työpaikassaan sanonut, että heti huomaa kuka on pelannut joukkuelajia; niin paljon paremmin sujuu työnteko ja asioista sopiminen joukkuepelaajan kanssa. Jossu tiivistää edellä mainitun toteamukseen "ringette on opettanut yhteispeliä, jota ilman elämässä ei pärjää".
Sitkeyttä, sitoutumista ja vähän onneakin
Monissa vastauksissa korostetaan sitä sitkeyttä ja sitoutumista, jota ringeten harrastaminen on vaatinut. Harjoittelu ulkojäillä ja sittemmin Myyrmäen jäähallilla iltamyöhään tai aamuvarhaisella on tuonut mieleen monia nostalgisia muistoja.
Lite muistelee aamuisia tarpomisia lumihangessa seuraavasti: "Oli keli tai kunto mikä vaan, niin aina lauantaiaamuna klo 7 hallivuorolle lähdin (paitsi flunssassa ja nuoruuden innossa joskus silloinkin). Ennen kuin sain ajokortin, tarkoitti sitä, että lähdin Martinlaaksosta klo 6:15 kävelemään pelikassi selässä (noin 3 km), mutta ei tullut mieleenkään jäädä pois ja siinä sopivasti virkistyi. Mieleen oli jäänyt sellainen kerta, kun yöllä oli pyryttänyt paljon lunta ja satoi edelleen, tarvoin pelikassi selässä vastatuuleen puolen metrin hangessa ja kengät vain muljusivat lumessa. Mutta ei tullut mieleenkään kääntyä takaisin."
Maalivahti Krista muistelee joskus vetäneensä kamat pulkassa Hämeenkylästä Myyrmäkeen, ja jos bussilla piti tulla, lähin pysäkki oli kilometrin päässä Pähkinärinteessä.
Osa pelaajista alkoi tulla ajokortti-ikään ja osallistuminen turnausmatkoille helpottui. Markka on monesti miettinyt "(huh) niitä meidän pelireissuja talvisin pimeällä pitkin vanhaa Turun tietä. Ajeltiin Volkkari- ja Toyota- henkilöpakettiautoilla aikamoisissa lumipyryissä eteenpäin eikä tienpenkkaa nähnyt ja just oltiin saatu ajokortit. Ihan alkuaikoina mentiin sillä lavamersulla, missä oli pelikassit. Masa vähän unohti tankata ja jäätiin tien päälle yöllä Turun tielle."
Ja Lite jatkaa tästä: "Ja silloin pimeällä öisellä Turuntiellä kun nafta loppui, niin oli piiitkät tunnit odottaa sitä toista autoa hakemaan naftaa muutaman kilometrin päästä bensikseltä. Meni tunti, tai varmaankin kaksi, mikä tuntui vielä pidemmältä, kun alkoi tulla huoli, että mitä sille toiselle autolle on tapahtunut. Tämä oli paljon ennen kännyköitä. Onneksi olivat vain ajaneet risteyksen ohi, josta olisi päässyt bensikselle (joku pysäytetty vastaantulija oli opastuksessaan unohtanut kertoa, että piti kääntyä.. ) Sieltäkin sitten selvittiin ennen aamua kotiin!"
Markalla on vielä yksi pakkasmuisto pelireissulta: "Sitten mulle sattui kerran hauska moka. Hyppäsin jäähallin pihalta aamuvarhaisella pimeällä Jampan Volvon rattiin. Salon kohdalla ihmettelin kun auto meni ylämäkeä ilman että painoi kaasua. Ryyppy oli ollut päällä Myyrmäestä asti." (Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että ennen vanhaan autoissa piti laittaa "ryyppy päälle", jotta kylmällä käynnistettäessä moottori sai tarpeeksi bensaa ja ylipäänsä auto saatiin käynnistettyä pakkasella.)
Ja vähän sattumaakin
Tänä vuonna Hall of Fame -kunniagalleriaan nimetyn Petra "Bepa" Vaarakallion sanoin:
"Minun joukkuelajini lähtivät ringetestä. Se on jännä, miten monet asiat on sattumasta kiinni. Se, että tien toisella puolella Hämeenkylässä oli kenttä, jota kenttämestari Pajunen huolella hoiti kesät talvet, mahdollisti jääpelit ja futiksen. Ja kun Meku & Co. kierteli esittelemässä uutta lajia, niin sekin oli sattumaa, että kohdattiin. Kyllä nää joukkuelajit oli ja on mun juttu ja sen tajusin silloin 8-vuotiaana. Kiitos pelikaverit!" Vastauksista koosteen kirjoitti Katja "Zero" Helminen.
