Ihmisenä, joka nuorena harrasti taitoluistelua ja ratsastusta, en olisi koskaan uskonut vetäväni hokkareita jalkaani. Kuinka sitten lopulta päädyin vetämään harjoituksia laidasta roikkuen, luistimet jalassa, jotka eivät tuntuneet omilta?
Ensimmäisen kerran tutustuin ringetteen lajina 90-luvulla siskoni pelatessa Rauman Lukossa. Koska isämme toimi joukkueenjohtajana, usein vapaa-aikamme menikin hallilla, pelimatkoilla ja turnauksissa. Isosiskon ylpeydellä katsoin siskoni kasvamista maalivahdin ponttooneihin ja kiljuin kurkkuni käheäksi, kannustaessani hänen joukkuettaan peleissä.
Lopulta siskon harrastus päättyi, vuosikymmenet vaihtuivat ja vuosituhatkin. Sisarista kasvoi aikuisia ja lapset syntyivät. Pieni kotikaupunki Rauma vaihtui hieman isompaan Vantaaseen. 4-vuotias tytär kaipasi kavereita ja harrastuksen kautta niitä saisi. Löytyi Walapais. Ensimmäiset askeleet vaaleanpunaisissa luistimissa otettiin Tikkurilan harjoitushallissa ja tytär oli myyty. Ensimmäinen kausi mentiin kerran viikossa tahdilla ja ennen seuraavan kauden alkua, kuljettiin kotona jo uusissa hokkareissa, jotta ne istuisivat jalkaan paremmin, kun kausi taas alkaisi.
Tyttäreni siirtyessä F-joukkueeseen, kuin huomaamatta havaitsin seuranneeni isäni jalan jälkiä ja siirtyneeni kaukalon laidalta tarkkailevasta äidistä joukkueenjohtajaksi. Oli aika opetella hoitamaan ilmoittautumisia turnauksiin, huolehdittava lisensseistä, ohjeistettava vanhempia, muistettava ilmoittaa harjoituksista yms. Onneksi vanhemmat tiesivät ohjaksissa olevan ummikon yrittävän parhaansa ja pienet virheet sain anteeksi.
Tyttäreni päätti seurata siskoni jalanjälkiä ja puki päälleen maalivahdin varusteet. Ne päällä harjoiteltiin kotona, samalla katsoen Antti Raannan torjuntoja kerta toisensa jälkeen. Samanlainen kypäräkin olisi pitänyt saada kuin Antilla, mutta nyt jouduttiin tyytymään siihen mikä päässä oli, valkoinen kypärä. Parhaan ringettekaverin isosisko oli myös salaa idoli. Kenttäpelaajanakin oli oikein mukavaa. Ainakin jos sai maaliin osuman. Pitkän tytön ikää jouduttiin usein todistamaan, että pelasi oikeassa ikäluokassa.
E-joukkueen aikaan tuli tieto, että nykyinen puheenjohtaja olisi siirtymässä pois ja jälleen kuin huomaamatta olin ottamassa pestiä vastaan. Vastuu kasvoi ja opettelua oli paljon. Onneksi edellinen puheenjohtaja Suvi oli usein puhelimen päässä avustamassa. Johtoryhmässä oli ihmisiä, jotka olivat olleet mukana pidempään ja liitolta saatiin paljon opastusta ja tukea. Ilman ketään näistä ihanista ihmisistä, en olisi kunniatehtävästä selvinnyt, kiitos heille siitä.
Mutta kaikki loppui aikanaan. Seura vaihtui ja lopulta laji jäi.
Ringette ja erityisesti Walapais oli meille muutakin kuin vain harrastus. Se oli perhe. Kaukalon laidalta löysin ihmisiä, joista osa on jäänyt elämäämme sydänystävinä. Lapseni loi upeita ystävyyssuhteita ja käy edelleen katsomassa pelejä. Jos vatsatauti epidemian aikaan valmentajat yksitellen vajosivat sairaspedille, niin kyllä, silloin puheenjohtaja veti ne hokkarit elämänsä ensimmäisen kerran jalkaan ja valmensi joukkuetta laidasta tiukasti kiinni pitäen. Kyllä ne tytöt minua sieltä jäältä pariin otteeseen keräilivät.
Walapaisissa kaikki mahdollinen tehtiin yhdessä, jotta laji saatiin pysymään Vantaalla. Minun luopuessani puheenjohtajuudesta, jatkoivat muut tätä upeaa työtä, joka nyt näkyy lisääntyvänä lajituntemuksena ja kasvavana harrastajamääränä Vantaalla.
Työ on vapaaehtoista, mutta uskallan sanoa, että me kaikki vapaaehtoiset teimme / teemme sitä suurella sydämellä.
Ringette ja Walapais kulkevat edelleen sydämessäni. Ylpeydellä kantamani liivi lepää edelleen naulakossa valmiina, jos vielä vapaaehtoista talkoisiin / turnaukseen tarvittaisiin.
Hanna Kontio
Kirjoittaja toimi Ringette Walapaisin puheenjohtajana vuosina 2015-2018. Hannan omistautuminen seuratoiminnan tehtäviin ja ”kyllä tämä hoidetaan” -asenteensa on jättänyt pysyvän jäljen Walapaisin toimintaan.