Paluu menneisyyteen

Kolmisen vuotta sitten huomasin kaipaavani lasten ja nuorten valmentamista. Valmennusurani oli ollut katkolla jo useamman vuosikymmenen elämän viedessä minua mennessään ensin opiskelun, sitten työelämän ja vielä äitiyden mukana. Tyttäreni kasvaessa ja itsenäistyessä päivä päivältä enemmän, kaipasin asioita, joita olin jo jättänyt taakseni, mutta joista muistin nauttineeni suunnattomasti.

Valmennusurani oli alkanut teini-ikäisenä yleisurheilun parissa, sillä ohjasin kotipaikkakuntani urheiluseuran liikuntakerhossa pieniä lapsia. Myöhemmin mukaan tuli tanhun ja lentopallon ohjaamista. Luistelemaan opin serkkuni vanhoilla hokkareilla järven jäällä. Niin helppoa kuin hokkareilla olikin oppia luistelemaan, siirryin minäkin lopulta kaunoluistinten käyttäjäksi muiden tyttöjen tapaan. Se oli tapana vielä siihen aikaan.

Ringette Walapaisiin tutustuin tyttäreni harrastuksen myötä. Kun rivivanhemmuus alkoi tuntua tylsältä, minusta kehkeytyi ensin joukkueen rahastonhoitaja ja myöhemmin seuran talousvastaava ja seurasihteeri. Ja näin se useimmiten vanhempana juuri menee, että hiljalleen rakkaus lajiin vie mennessään.

Lapsen harrastuksen kautta usein myös vanhempi löytää mukavan harrastuksen itselleen.

Uutta opetellaan aina yhdessä.

Pääsin uusissa vastuurooleissani mukaan vaikuttamaan seuran toimintaan ja suunnittelemaan toissa kaudella aloitettua Nuorten Luistelukoulua 10-16-vuotiaille tytöille. Kun ryhmä vihdoin aloitti toimintansa, sain minäkin luvan tulla mukaan kokeilemaan luistelua, vaikken enää ihan teinityttö ollutkaan. Oloni oli epävarma ja pelkäsin kaatumista. Mietin myös, mitä mieltä ryhmän harrastajat olisivat. Koin kaikki samat tunteet, joita ryhmään mukaan tulleet tytötkin kokivat. Ihan turhaan olin kuitenkin luistelua jännittänyt, sillä kaikki lapsena oppimani palautui nopeasti lihasmuistiini. Rohkaistuneena ja ryhmäläisten kannustusten saattelemina jäin ryhmään apuvalmentajan roolissa eikä kauaakaan, kun olin jo mukana Lasten Luistelukoulussa ohjaajana – ja viime kaudella vastuuvalmentajana Myyrmäen vuorolla.

Lasten valmentaminen ja liikunnan ohjaaminen lajista riippumatta ovat periaatteiltaan samanlaisia. Tärkeintä on luoda suotuisia puitteita onnistumisille, kannustaa, kehua ja innostaa. Iloitaan yhdessä edistymisestä ja hyvistä suorituksista. Riemu ja ilo lapsen ja nuoren kasvoilla, spontaani hymy tai halaus ovat paras palkinto valmentajalle. ”Olet ihana!” pieneltä tytöltä treenien päätteeksi jää ikuisiksi ajoiksi mieleen.

Liikkuvan lapsen ja nuoren polulla on monta käännettä, missä kannustavan valmentajan ohjeilla on iso merkitys.

Valmennukseen palaaminen oli minulle paluu juurilleni. Tällä kerralla minulla on lisäksi iän tuomaa kokemusta ja olen päässyt osallistumaan ohjaajakoulutuksiin. Harrastajamäärien kasvaessa Walapaisin luistelukouluissa, minulla on vielä monta lasta ja nuorta opastettavanani luistelun pariin. Valmennusurani tulee jatkumaan tavalla tai toisella ja tulen itse kehittymään valmentajana. Valmentajia tarvitaan aina ja minä olen hyvä esimerkki siitä, että luistelun ja ringeten valmennuksen pariin pääsee montaa reittiä pitkin. Toivon, että yhä useampi vanhempi ja aikuinen uskaltautuisi kokeilemaan omia rajojaan ja uskomaan kykyihinsä. Se tekee hyvää myös meille aikuisille. Ja saattaahan olla, että sinäkin löydät itsestäsi sisäisen kannustavan valmentajan. teksti: Marja Leena Pinomaa Kirjoittaja on täysin Walapaisin toimintaan hurahtanut ex-ringettejuniorin äiti, joka nauttii sekä paperitöistä, että aktiivisesta jäällä olosta luistelukoululaisten kanssa.

80 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki